I love you to the bones.

Täällä blogissa tulee varmasti olemaan kuvia, paljon kuvia, jotka ei välttämättä täsmää sanan ''normaalipainoinen'' kanssa. Se ei haittaa. Se ei haittaa siksi, että kadehdin kuvassa olevia ihmisiä. En minä siitä normaalipainosta välitä, vaan siitä, että olisin laiha. Toisinaan toivoisin, että ystäväni halatessani minua, kuiskaisivat korvaani kuinka heitä pelottaa halata minua. Kuinka heitä pelottaa, että säryn. Voisin minä hetkenä hyvänsä tempautua tuulen mukaan ja lentää pois. Mutta pääasiassa, haluaisin olla ihminen, joka voisi sanoa painonsa ääneen tyytyväisenä, häpeilemättä ja olla peilikuvaansa tyytyväinen.

Kuitenkin, rakastan ihon alta esiin, näkyviin työntyviä luita. Solisluut ja lantion luut ovat täyttä rakkautta ♥ Harmiksi omani ovat läskin, läskin, läskin alla piilossa, mutta kyllä ne vielä joskus esiin tulevat. Aivan varmasti! Yksi laihtumisen monista tavoitteistani onkin saada solisluut näkyviin. Joka päivä hiplailen ja silittelen omiani, jotka tulevat esiin vai hartioitani nostaessa. Voih, miten kateellinen olenkaan niille, joilla solisluut näkyvät selvästi ilman yrittämistä..

Ja arvatkaa keitä kadehdin todella paljon? Niitä, jotka ovat todella laihoja ja voivat syödä mitä tahansa, kuinka paljon vain, liikkumatta kummemmin, eivätkä silti liho kiloakaan! It's that fair? Ja sitten ihmiset joilla on raudan luja itsekuri! Onneksi itselläni edes jonkin verran sitä itsekuria löytyy, eihän tästä muuten tulisi mitään.